Varhaiskasvatus ekokriisin aikakaudella

”Istuin koulutuksessa ja kuuntelin, kun varhaiskasvatuksen henkilöstölle kerrottiin, että lapsia pitää alkaa sopeuttaa ilmastonmuutokseen. Ensimmäinen ajatukseni oli: apua, miten? Ja minä sentään olen ympäristökasvattaja. Jos minulla on tällainen fiilis, niin entä muilla?”

henkäisee Chantal Romi, varhaiskasvatuksen opettaja ja ympäristökasvattaja.

Ilmastokasvatus on jo tuttu teema perusopetuksessa, aineenopetuksessa ja aikuiskasvatuksessa ja opetussuunnitelmissa on laajasti huomioitu kestävän kehityksen kasvatus. Kuitenkin ilmastokasvatuksesta puhutaan vähemmän varhaiskasvatuksen näkökulmasta. Usein tätä perusteellaan kommentoimalla, että varhaiskasvatuksessa lapset ovat niin pieniä, että esimerkiksi hiilinieluista puhuminen on mahdotonta. Monimutkaisten käsitteiden avaaminen kun on haastavaa aikuiskasvatuksessakin.  

Chantal kuitenkin näkee, että emme voi sulkea yhteiskuntaa pois pienenkään lapsen arjesta.  

”Kyse on yksinkertaistettuna ihan kestävän arjen elämisestä.” 

Ympäristökasvatuksessa on kyse toimintakulttuurista 

Ympäristökasvatus ei ole siis vain yksittäisiä oppituokioita, vaan luonteeltaan läpileikkaavaa, kaiken toiminnan läpäisevää. Varhaiskasvatuksessa opitut toimintatavat, kuten ruokahävikin välttäminen, kierrättäminen ja se, kuinka leluja ja ystäviä kohdellaan, on ympäristökasvatusta, joka sopii myös alle 3-vuotiaille. Toisin sanoen ympäristökasvatuksessa on perimmiltään kyse toimintakulttuurista, arvoista ja näiden mukaan elämisestä.  

Kestävän arjen elämisen lisäksi toimintaa voi rikastuttaa hetkillä, joissa käsitellään luontoon liittyviä aiheita: jumppaa, jossa siemenestä kasvaa puu, ötököiden tutkimista tai veden eri olomuotoja käsitteleviä leikkejä, Chantal kertoo. Ympäristökasvatukseen soveltuvat sekä luonnonvarainen metsä että kaupunkiluonto yhtälailla. Myös päiväkodin pihaa voidaan hyödyntää: luonnon monimuotoisuutta voidaan havainnoida linnunpönttöjen, ötökkähotellien ja istutuksien avulla. 

Arjen muuttaminen onnistuu sinnikkyydellä 

Henkilöstön esimerkillä ja mallilla on suuri merkitys kestävän arjen toimintatapojen omaksumiseen. Sanoista katoaa nopeasti paino, jos sanojen ja toimien välissä on ristiriita: kasvattaja esimerkiksi opettaa välttämään ruokahävikkiä, mutta itse heittää ruokaa roskiin.  

”Meidän pitää itse tehdä muutos. Meidän pitää näyttää mallia ja esimerkkiä. Tämä näkyy selvästi tekemässäni pro gradu -tutkimuksessa.” 

Kuitenkaan kestävän arjen jalkauttaminen varhaiskasvatukseen ei ole niin yksinkertaista kuin se voi äkkiseltään kuulostaa. Olemme tottuneet ylikulutukseen ja vanhoista tutuista tavoista on helppo pitää kiinni. Tarve on arvomaailmamme, asenteidemme ja toimintatapojemme muutokselle. Jotta varhaiskasvatussuunnitelmassa mainittu ekososiaalinen sivistys ja uudet toimintatavat, esimerkiksi kierrättäminen ja lajittelu, saadaan osaksi varhaiskasvatuksen yksiköiden arkea, tarvitaan johtamista, esimiehen tukea, toistoja ja sinnikkyyttä. 

Chantal kertoo esimerkin: 

”Vetäessäni joitain vuosia sitten metsäkerhoa päiväkodissa olin siinä uskossa, että sisällä ryhmät kierrättävät ihan kivasti. Kuitenkin päiväkodissa tehty jätekartoitus paljasti, että kaikkea biojätettä ei lajiteltukaan ja että laitosapulainen saattoi päivän päätteeksi kipata kaiken lajitellun jätteen yhteen. Vei puoli vuotta, useamman palaverin, jäteastioiden lisäämisen joka tilaan, laitosapulaisten ja sijaisten perehdyttämisen sekä tiukkana pysymistä, että lajittelu saatiin toimimaan.” 

Innostus ja rohkeus avainasemassa

Chantal nostaa muutoksen teossa esimiehen tuen suureen arvoon, mutta samaan hengenvetoon ylistää ilmasto- ja ympäristökasvatuksesta innostuneita varhaiskasvatuksen opettajia ja lastenhoitajia. Yhdenkin työntekijän vahva innostus, koulutustaustasta riippumatta, voi kannatella tärkeää teemaa läpi koko päiväkodin ja innostaa muun päiväkodin henkilökunnan. 

”Usein lastenhoitajat arkailevat ja miettivät, saavatko he vetää tiettyä leikkiä tai toimintaa. Kehottaisin rohkeasti tuomaan omaa erityisosaamista, vaikkapa ympäristökasvatuksesta, tiimiin. Ei tarvitse olla opettaja, jotta sitä voisi hyödyntää ryhmässä ja päiväkodin arjessa. Älkää väheksykö itseänne ja omaa merkitystänne.” 

Jutun on kirjoittanut Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen viestintäsuunnittelija Hannaleena Jokihaara ja se on julkaistu Slalli-lehdessä loppuvuonna 2020.