Kohti vuotta 2030

YK:n Agenda 2030 -kestävän kehityksen tavoitteet asetettiin ja hyväksyttiin kestävän kehityksen huippukokouksessa New Yorkissa syyskuussa 2015. Meillä on neljä vuotta aikaa saavuttaa tavoitteet, joten aikaa ei ole hukattavaksi.

Neljä vuotta. Onko se paljon vai vähän? Neljässä vuodessa pieni ihminen oppii mm. nauramaan, puhumaan, kävelemään, hassuttelemaan, kiukuttelemaan, juoksemaan ja rakastamaan. Valtavia asioita, suorastaan ihmeitä. Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä: oppia rakastamaan, ja tulla rakastetuksi.

Näin vuoden 2026 alussa katsoen, vuoteen 2030 on aikaa neljä vuotta. Loppukiri häämöttää, kun mietimme, miten todennäköisesti olemme pääsemässä Agenda2030 -tavoitteisiin. Ajatus saattaa kauhistuttaa ja surettaa, mutta siitä voi myös sisuunnutua. Jos pieni ihminen voi oppia neljässä vuodessa vaikka mitä, eikö se olisi mahdollista myös meille aikuisille?

Haluan uskoa, että on. Teemme joka päivä tulevaisuuteen vaikuttavia valintoja niin kotona kuin töissä. Päätämme mitä laitetaan päivälliseksi ja miten arjessa liikutaan. Mihin yrityksen tai kunnan rahoja käytetään tai ei käytetä. Millaisia tavoitteita vuodelle asetetaan ja mitä asioita nostetaan kehittämisen kohteiksi. Meillä jokaisella on tuhansia mahdollisuuksia vaikuttaa tänä vuonna syntyvän lapsen tulevaisuuteen. Siihen, minkälaisena hän tulee näkemään maailman 4–vuotiaana.

Mielestäni Agenda 2030 -tavoitteiden yksi upeimmista asioista on se, että erilaisista intresseistä huolimatta, 10 vuotta sitten päästiin kompromissiin siitä, minkälaista tulevaisuutta haluamme yhdessä globaalisti rakentaa. Moninaisessa maailmassa kaikkia osapuolia tyydyttävien ratkaisujen löytäminen voi olla haastavaa, joten tämä yhteinen visio itsessään oli huikea saavutus. Tarvitsemme kuitenkin lisää valintoja ja tekoja, joilla pääsemme tavoitteisiin.

Olisiko vuosi 2026 vuosi, joka muistetaan käännekohtana? Vuotena, jona rakkautemme maailmaa ja toisiamme kohtaan sai entistä useamman kunnan, yrityksen ja tavallisen ihmisen tekemään tekoja ja päätöksiä tulevaisuuden 4­­–vuotiaita ajatellen.

Kuvan lapset ovat ehtineet jo kasvaa isoiksi. Tuolloin vuosia sitten he olivat kuitenkin oppineet paljon, ja isoveli tiesi, ettei ole normaalia olla postilaatikossa. Hetkessä piilee myös opetus: miten suhtaudumme muutoksiin ja uusiin tapoihin toimia? Rakastan tätä kuvaa, koska siinä on juuri sellaista elämäniloa ja yllätyksellisyyttä, jota haluaisin nähdä tulevaisuudessa enemmän. Aina ei tarvitse mennä tuttuja polkuja pitkin. Ja kun asioita tehdään vanhasta poiketen ja luovasti, lopputuloksena voi olla vähintäänkin hyvät naurut. Hyvässä lykyssä jotain vielä enemmän.

Leena Nukari

Ympäristökasvatuspalveluiden päällikkö

Puh. 045 636 6317